Seuraava teksti on kirjoitettu pääosin 1990-luvun alkuvuosina. Se koostuu laajemmasta kirjoituksesta poimitusta aineistosta.
Kesä 1967
Kesällä 1967 tutustuin erääseen
henkilöön, josta yllättäen tuli varsin hyvä kaveri minulle
seuraavan parin vuoden ajaksi. Tuo henkilö oli Ylätalolla asuva
Paanasen Keijo. Hän oli asunut aikaisemmin useita vuosia
Kymönkoskella, mutta hankalista työmatkoista johtuen Keijon perhe oli muuttanut Ylätalolle ja jättänyt järven takana olevan talonsa vapaa-ajan asunnoksi.
Muistin Keijon hämärästi jo siltä
ajalta, jolloin Paanaset edellisen kerran olivat asuneet Kokkilan alueella
50-60 -lukujen vaihteessa. Tuolloin heidän kotinaan oli ollut
saha-alueella sijainnut vanha kummitusmainen hirsirakennus, jonka
toisessa päässä asui Perä-Pöntiöksi kutsuttu Viljo Pöntiö tukevan Emmi -vaimonsa kanssa. Olin joskus 50-luvun lopulla käynyt
tuossa talossa "Nuutin" eli Knut Sarlinin kanssa hänen
tutkiessaan joitakin talossa käryäviä sähkölaitteita.
Keijo kulki Kokkilan rannassa
uimareissuillaan muiden ylätalolaisten kanssa, ja sillä tavalla
häneen vähitellen tutustuin. Varsinainen kahdenkeskinen
ensitapaamisemme tapahtui kuitenkin hieman hämmentävissä
olosuhteissa. Olin tuolloin yksin tornin ylimmässä kerroksessa
hieman arkaluontoisessa ja salaisessa puuhassa. Olin saanut idean
kokeilla salaa "tupakanpolttoa", mutta ei sentään
oikealla tupakalla vaan ruohoista ja muusta palavasta aineesta
käärimälläni erikoissätkällä. Juuri kun olin vetämässä
savuja avoliekeillä roihuavasta kokeilusätkästäni, kuulin kuinka
joku hiippaili alempana tornissa. Säikähdin tietysti kauheasti,
koska en olisi halunnut salaisten "tupakkakokeilujeni"
paljastuvan ulkopuolisille. Sammutin nopeasti kaiken savua
aiheuttavan.
Se, että tornin ylimmän kerroksen
lattialuukusta kurkisti Paanasen Keijo, oli yllätys minulle. Emme
nimittäin olleet sen tasoiset tuttavat keskenämme, että olisin
olettanut hänen tulevan minua tapaamaan. Mutta tuosta tapahtumasta
tuttavuutemme ja ystävyytemme kuitenkin alkoi. Keijo huomasi
epämääräiset puuhani tornissa, sillä yläkertahan oli vielä
täynnä savua. Niinpä jatkoimmekin toinen toistaan hassumpien
liekehtivien ruohosätkien kehittelyä vielä kahdestaankin. Touhu
nauratti meitä niin, että vitsailimme siitä monesti jälkeenpäinkin.
Kuinka "savu nousi korvista jne."
Torniin hiipi vuosien varrella muitakin
ihmisiä samalla tavalla kuin Keijo tuolloin, koskapa mielessäni
pyörii outoja muistikuvia siitä, kuinka hiiviskelijä vastasi
kysymykseeni "kuka siellä" milloin sanomalla "arvaa"
ja milloin taas mörisemällä jotain sellaista kuin "tappaja".
Kerran hiiviskelijä puolestaan ilmoitti itsestään siten, että
ainoastaan puukon terä työntyi kulkuaukon suojana olleen pressun
lävitse ja alkoi hitaasti leikata aukkoa suuremmaksi... Tämä
kauhua herättänyt hiiviskelijä taisi olla Hirvosen Kari. Koska muistikuvilla on ikävä tapa vääristyä vuosien varrella, jätettäköön pieni varauma sen suhteen, tapahtuiko edellä mainittu "kokeilu" nimenomaan silloin, kun Keijo ensimmäisen kerran hiipi torniin, vai mahdollisesti jollakin myöhemmällä kerralla samana kesänä.
Olimme perustaneet salaseuran, joka
kokoontui tornin toisessa kerroksessa olevassa ns. pressuhuoneessa.
Huoneen seinät oli päällystetty vihreillä kangaspressuilla. Myös
Paanasen Keijo pistäytyi silloin tällöin luonamme. Hän kuitenkin
koki itsensä hieman liian vanhaksi ollakseen varsinainen
salaseuramme jäsen. Niinpä hän saikin olla salaperäinen
"päällikkö", joka tuli paikalle silloin kun sitä
vähiten odotettiin. Usein hän saapui veljensä vanhalla mopolla
laskien tornin mäkeä alas moottori sammutettuna ja hypäten
vauhdissa pois mopon päältä, joka puolestaan kovalla rytinällä
syöksyi läheiseen pusikkoon. Päällikön vaatimuksesta salaseuran
tunnussanakin muutettiin tavanomaisesta "Nemosta" tai
"Yllistä" tai muusta vastaavasta aiempaa hienommaksi. Se
oli siitä lähtien "Clemont Paris Porla Muerte", joka
yritettiin ääntää niin "ranskalaisesti" kuin
mahdollista. Tunnussanan kaksi ensimmäistä sanaa oli otettu vanhan
kiikarin kyljestä, ja kaksi viimeistä sanaa Keijo oli lainannut
jostakin TV:ssä näytetystä elokuvasta tai sarjafilmistä.
Lainaan otteen vanhasta
muistivihkostani noilta ajoilta:
Salaseura: Sini-Siipi
Perustimme salakerhon ja siihen
kuului alussa 7 poikaa. Se kokoontuu meidän hienossa tornissa, joka
on kunnostettu Keijon kanssa. Jäsenen piti alussa osata tunnussana,
mutta sitten se jäi pois. Siihen kuului: Jari Malinen, Weikko
Saraste, Olli Saraste, Jouni Wornanen, Jorma Pulkkinen, Heikki
Saraste ja Keijo Paananen.
Alle olen piirtänyt kaaviokuvan
tornista ja kerhohuoneestamme siellä.
Yritin öljylyhtyjen lisäksi käyttää
pressuhuoneen valaistukseen myös Tilley-petromaxeja, joita oli
hankittu pari vuotta aikaisemmin lautatarhan valonlähteiksi, ja
jotka oli sähkövalojen asentamisen jälkeen viety tarpeettomina
aittaan. En vain tuolloin tiennyt, miten lamput tulisi sytyttää,
joten kokeilut päättyivät useimmiten tulenroihuihin ja lampun
sukan tuhoutumiseen.
Juuri kun salaseuratouhu oli
vilkkaimmillaan, minun piti lähteä ulkomaanmatkalle. Se tehtiin
ensiksi laivalla Vaasasta Uumajaan ja sieltä edelleen Trondheimiin
ja Mo i Ranaan. Paluu tapahtui Sundswallin ja Vaasan kautta.
Syksy 1967
Odotin innolla kotiinpaluuta, sillä
tilanne oli lähtiessäni jäänyt herkulliseen vaiheeseen
salaseuroineen ja pressuhuoneineen. Matkalla ollessani oli kuitenkin
tapahtunut juuri se, mikä yleensä aina tapahtui, kun olin poissa. Sabotaattorit olivat iskeneet. Pessuhuone – tai ressuhuone, niin me
sitä nimitimme - oli turmeltu. En silti lannistunut, vaan korjasin
vahingot. Entiselleen salaseurainnostus ei kuitenkaan enää
palannut, sillä jäsenistö oli kyllästynyt jatkuvaan tornin
pimeässä huoneessa kyhjöttelyyn.
Sahan rannassa oli jo muutaman vuoden ajan lojunut käyttämättömänä vanha lastauskoppi, jota
työmiehet olivat käyttäneet leimasinvarastona ja taukotilanaan.
Pyysin mammalta tuon kopin itselleni ja sainkin sen. Hakolahti hinasi
sen Volvo -etukuormaajalla eräänä päivänä valitsemalleni
paikalle aivan tornini viereen.
Lastauskoppi oli tietysti mahtava
juttu. Kunnostelin sitä, ja nyt siitä vuorostaan tuli salaseuramme
päämaja. Sen oven sai jopa lukkoon.
Paanasen Keijo ja muut ylätalon pojat
olivat yhä kavereitani, mikä ei suinkaan ollut aina ollut
asiantila. Vuosia kestäneistä sodista ei ollut kulunut vielä kauan
- ja vihollisuuksia oli tuleva vielä myöhemminkin. Joka tapauksessa
tuolloin ylätalolaiset olivat innostuneita tornistani ja Keijon
johdolla he alkoivat jopa tehdä lisärakennelmia siihen. Tornin
kylkeen valmistui outo harvasti laudoitettu hökötys, jonkinlainen
kiipeilyputki tai vastaava. Muistelen poikien jääneen rakentamaan
sitä silloinkin, kun itse lähdin käymään Jyväskylässä.
Minulla ei ole ainoatakaan valokuvaa tuosta rakennelmasta, sillä se
ei ehtinyt olla paikoillaan kuin muutaman kuukauden tornin
tammikuussa 1968 tapahtuneeseen paloon asti. Kiireessä kyhätty
rakennelma ei ollut laadullisesti aivan sitä, mitä olisin toivonut.
Paitsi edellä mainittu Paanasen Keijon
organisoima hökötyksen rakentaminen, tornia laajennettiin muullakin
tavoin. Sen kylkeen rakennettiin ensiksi parveke, ja sitten
parvekkeen yläpuolelle tehtiin huoneita, joten lopputuloksena oli
lähes koko tornin korkeuden verran uusia huoneita - eli tavallaan
uusi torni entisen kyljessä. Yläkertaan muodostunut uusi iso huone
päällystettiin sisäpuolelta pahveilla ja pressuilla, ja huonetta
lämmittämään asennettiin kurkkupöntöstä tehty kamiina. Kun
keskikerrokseen yhä jäi entinen pressuhuone, olikin palopommi
valmis. Tarvittiin enää vain Heikki Saraste leikkimään
tulitikuilla.
Tornin rakentaminen jatkui pitkin
syksyä. Yleensä sain naulat ja tarvikkeet sahalta, mutta joskus
harvoin jouduin ostamaan jotain, mitä sahalta ei löytynyt . Ostin
mm. Osuuskaupan rautaosastolta pussillisen galvanoituja viiden sentin
nauloja. Kun poljin pyörälläni Pappilanmäkeä ylöspäin naulat
laukussani, huomasin Paanasen Keijon seisoskelevan poikajoukossa
vanhan seurakuntatalon pihassa. Uutta taloa ei silloin vielä
ollutkaan. Keijo kävi rippikoulua, ja tällöin oli ilmeisesti juuri
välitunti meneillään. Juttelimme muutaman sanan, ja kerroin
hänelle nauloista ja tornin rakentamisesta.
Kevät 1968
Torni oli minulle kaikki kaikessa. Olin
syksyn kuluessa rakentanut sitä innokkaasti, ja apulaisarkkitehtina
oli toiminut mm. Paanasen Keijo, jota pidin noihin aikoihin parhaana
kaverinani ja suoranaisena idolinani. Hän oli päättänyt koulunsa
edellisenä keväänä ja asusteli kotona vanhempiensa kanssa
puuhaillen erilaisissa kotiaskareissa. Lauantaisin hän lämmitti
rantatalolla saunaa, ja olin silloin tällöin mukana tässä
saunanlämmityksessä.
Tulin innoissani ja ylistävään
sävyyn maininneeksi usein ystävästäni Keijosta koulukavereilleni,
ja he lähinnä pilkkasivat koko juttua.
Mikä tässä Keijossa sitten oli niin
mainiota? Miksi hänestä tuli idolini?
Hän oli älykäs, hän tiesi asioita,
hänen kanssaan oli mukava keskustella maailman menosta ja kaikesta,
mikä mieltä milloinkin sattui painamaan. Kai hän oli eräänlainen
"isoveli" minulle. Hän ei juonut, ei kiroillut eikä
polttanut. Toisin sanoen hän oli varsin kiltti 15-vuotias poika. Kun
tähän lisätään se, että hän oli - vaikkakaan ei erityisen
pitkä henkilö - voimiltaan ja vartaloltaan kuin Tarzan, voittamaton
ja urheilullinen, miksipä minunlaiseni surkea häviäjä ja
koulukiusaamisen uhri ei olisi häntä ihaillut? Ehkä hän oli haave
siitä millainen minä itse olisin halunnut olla.
Mainitsin edellä tornin. Lauantaina
27. tammikuuta torni tuli vähäksi aikaa hyvin tärkeäksi asiaksi elämässäni.
Syttyi tulipalo.
Tulipaloon johtanut tuli sytytettiin
itse asiassa Kokkilassa, alakerran pienessä nurkkahuoneessa. Siellä
nimittäin sytytin öljylyhdyn ja se kädessä lähdin kävelemään
tornille. Meriojan Veke oli mukanani. Rantatalon pihassa tapasimme
Malisen Jarin ja houkuttelimme häntäkin mukaan. Hän lupasi tulla
hetken päästä. Kuten jäljempänä käy ilmi, hänen onnensa oli,
että hän ei tullut.
Tornin yläkertaan olin rakentanut
jonkinlaisen oleskeluhuoneen. Huoneessa oli omatekoinen kamiina eli
pienelle puupöydälle parin tiilin päälle asennettu peltinen
kurkkupurkki, johon oli leikattu uuninluukku sekä piipunreikä.
Kurkkupurkin päälle nostettu piipuksi rautaputki.
Kamiina toimi jotenkuten. Kurkkupurkin
ohut pelti kuumeni punahehkuiseksi, ja taisipa rautaputkikin
alaosastaan hehkua samalla tavalla. Purkin tinasauma luonnollisesti
suli, ja purkki alkoi irvistää kyljestä peltien pullistuessa
erilleen raskaan piipun painosta. Nämä asiat olisivat olleet
riittävän vaarallisia aiheuttamaan tulipalon, mutta se ei
kuitenkaan aiheutunut näistä. Palo alkoi tulella leikkimisestä.
Meriojan Veke oli juuri poistunut
tornista, ja olin jäänyt yläkerran huoneeseen yksin. Tuli paloi
kamiinassa iloisesti rätisten, ja huone oli kotoisan lämmin.
Muutamista katon saumoista tosin tipahteli vesipisaroita katolla
olevan lumen sulaessa, mutta tämä oli pieni epäkohta. Seinä oli
osittain "tapetoitu" ruskeilla pahvilevyillä. Lisäksi
seinään oli yläreunastaan naulattu noin 75 cm halkaisijaltaan
oleva kappale vihreää kangaspressua. Tämän pressun irrallaan
olevan alakulman työnsin uuninluukusta sisään, kunnes siihen
syttyi pieni liekki.
Pressunkulmassa oleva liekki ei ollut
paljon kynttilänliekkiä suurempi, kun työnsin sen tornin katossa
olevaan laudanrakoon. Samalla huusin ulkona olevalle Meriojan
Vekelle, että "näkyykö liekkejä?" Veke ei huomannut
mitään, vaikka kuinka yritin työntää tulta parempaan paikkaan.
Lopulta kävi niin kuin tulella leikkiessä helposti käy. Tuli
pressunkulmassa kasvoi epämiellyttävän suureksi, ja päätin
sammuttaa sen. Tornin lumisen katon palaminen ei sinänsä ollut
todennäköistä, mutta leimuava pressu oli joka tapauksessa saatava
sammumaan.
Riivin tulta sammuksiin, mutta öljyllä
kyllästetty uunin loisteessa kuivanut pressu ei ollut helpolla
sammutettavissa. Lopulta repäisin palavan pressun pois seinästä ja
pudotin sen lattialle. Aikomukseni oli polkea tuli sammuksiin. Kun
muutaman kerran tallasin pressua kengilläni, liekit alkoivatkin
sammua, kuten olin odottanut. Tällöin tuli kuitenkin tarttui
seinään kiinnitettyyn pahvinpalaan, joka tuota pikaa leimusi
täydessä tulessa. Keskityin sammuttamaan pahvia, kun
samanaikaisesti jalkojeni alla oleva pressunpala leimahti uudelleen
liekkeihin. Tässä vaiheessa alkoivat liekit jo kuumentaa kasvojani,
joten jouduin paniikkiin ja päätin paeta tornista niin pian kuin
mahdollista.
Kylmäverinen harkinta olisi vielä
saattanut pelastaa tilanteen, mutta yhtä hyvin aikailu olisi voinut
koitua tuhokseni. Palava pressu ja pahvi eivät ehkä vielä olisi
aiheuttaneet koko tornia uhkaavaa tulipaloa, vaan mahdollisesti
olisivat sammuneet itsestään hetken kuluttua. Toisaalta tuli olisi
voinut tarttua jälleen johonkin uuteen kohteeseen, joita huone oli
täynnä. Pahveja, sanomalehtiä ja muuta syttyvää oli siellä
täällä huoneessa.
Tulen kiihtyessä ympärilläni päätin
siis paeta. Laskeuduin pienestä luukusta alas seuraavaan huoneeseen.
Pakoni tapahtui niin kovan paniikin vallassa, että palava pressu
takertui jalkojeni ympärille ja kulkeutui mukanani alas luukusta.
Tässä vaiheessa sain kasvoihini ja polviini palovammoja.
Pressuhuone, johon olin laskeutunut, oli erittäin pieni. Se oli
pimeä. Näin vain liekkejä ja tunsin kuumuutta kasvoillani
hapuillessani tietä ulos ahtaan alaluukun kautta. Onnekseni Meriojan
Veke oli poistuessaan jättänyt luukun auki, joten minun ei
tarvinnut sitä enää aukaista. Kasvot höyryten juoksin lopulta
ulos ja huusin Vekelle, että torni palaa. Ja se todella paloi!
Keskimmäinen kerros tornissa oli hyvin
palonarka. Se oli salakerhohuoneemme, ja sen seinät oli siksi
verhoiltu vihreällä pressulla. Pressua oli lattioillakin. Huone oli
täysin pimeä, ja olimme edellisenä syksynä istuskelleet siellä
salaseuraa pitämässä. Käytännössä salaseura tarkoitti sitä,
että parin öljylyhdyn valossa luimme sarjakuvalehtiä.
Mutta nyt ei ollut meneillään
salakerho, vaan jotakin vielä paljon jännittävämpää. Pressut
olivat tulessa. Jaloissani kulkeutunut palava pressunpala oli
hetkessä sytyttänyt seinissä olevat pressut tuleen. Kiipesin
Meriojan Veken kanssa torniin, ja yritimme luukun kautta repiä
palavia pressuja irti seinistä. Se osoittautui heti mahdottomaksi,
ja oikeastaan vasta silloin todella tajusin, että torni palaa, eikä
sen pelastamiseksi ole paljonkaan tehtävissä.
Juoksin Malisen pihan kautta kotiin, ja
matkalla joku taisi kysyä minulta, että minne noin kova kiire. En
muista tarkkaa vastausta kyselyyn, mutta vastaukseni lienee ollut
sisällöltään luokkaa "torni palaa.". Sitä paitsi
tornin suunnalta nousevat valtavat savupatsaat jo kertoivat muutenkin
mistä on kysymys. Tuuli oli idästä, joten savu kulkeutui pellon
ylitse kotiani kohti.
Paloasemalla tuskin täysin tajuttiin,
mikä on palon kohde, mutta sahan suunnalta kohoava musta savupatsas
sai liikettä paloautoihin. Niitä tuli peräti kaksi kappaletta.
Yleisöä kertyi luonnollisesti paikalle niin kuin aina tulipaloissa.
Sammutusnäytelmä ei luultavammin kovin kauan kestänyt, sillä ei
tornissamme suurpalon aineksia sentään ollut. Mutta liekehtivät
pressut pitivät huolta siitä, että savua tuli kuin isommissakin
paloissa.
Jossakin vaiheessa palomiehet yrittivät
repiä auki erästä tornin välilattiaa, mutta sen alta paljastui
toinen kerros. Tällaisia omituisuuksia tornissani oli, ja tätä
nimenomaista tapausta poikaporukassa myöhemmin oikein ylpeänä
muistelimme. Torni oli mielestämme niin luja, että edes palokunta
ei saanut sitä hajalle.
Kun palokunta oli poistunut, alkoi
jälkiselvittelyjen aika. Niistä olisi saattanut tulla kannaltani
varsin ikävätkin, mutta sen verran pahasti olin polttanut kasvoni,
että "oikeus" ilmeisesti katsoi enemmän rankaisemisen
kohtuuttomaksi. Tornin jäänteet isäni kuitenkin uhkasi purattaa
heti seuraavana arkipäivänä.
Paloiltana palovammojani kirveli
epämiellyttävästi. Pahimmin olivat palaneet kasvoni nenän ja
ylähuulen seutuvilta, mutta pienempiä palovammoja oli myös
polvissa ja ehkä myös joissakin kohdin käsissä. Valelin palaneita
kohtia kylmällä vedellä ja välillä istuskelin ulkona pakkasessa.
Mitään lääkärihoitoa vaativaa luokkaa palamiset eivät sentään
olleet, ja lopulta olokin helpottui. Kasvoissa olevien jälkien
täydellinen paraneminen vei kuitenkin viikkoja.
Juuri tuona iltana meillä oli kylässä
Onni Rossi Kaskisista, ja ehkä hänenkin läsnäolonsa hieman
pehmensi tunnelmaa ja osaltaan vapautti minut pahemmilta
rangaistusseuraamuksilta. Rossi kertoi tapauksesta, jossa hän itse
pikkupoikana oli polttanut kulmakarvansa joissakin
tulitikkuleikeissä.
Olin huolestunut tornin kohtalosta,
joten päätin yrittää pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Tarkoituksenani oli saada jälleenrakennus mahdollisimman pitkälle
mahdollisimman nopeasti, jotta purkutuomion toteuttamishetkellä
voisin vedota mamman säälintunteeseen ja saada hänet kumoamaan
isäni julistaman purkupäätöksen.
Seuraavana päivänä raunioiden vielä
paikoin savutessa riensin tornille raivaustöihin. Palaneille
kasvoilleni nokinen ja likainen työ ei missään tapauksessa ollut
hyväksi, mutta tornin puolesta oli otettava riskejä. Varsin kovalla
vauhdilla jälleenrakennus toteutui, ja sain kuin sainkin
purkupäätöksen kumottua.
Alkuvaiheessa torniin oli tarkoitus
rakentaa vain hieman uutta rakennetta pahimpien palokohtien paikalle
ja peitteeksi, ja näin tehtiinkin. Monta viikkoa ei kuitenkaan
kulunut, kun jo rakensin jälleen uutta kerrosta torniin kohottaen
sen siis taas alkuperäisiin mittoihinsa, tosin arkkitehtuuriltaan
täysin aiemmasta poikkeavaksi.
Kouluun meno palon jälkeen oli
epämiellyttävää, sillä palaneet kasvoni herättivät runsaasti
huomiota ja kyselyjä. Parin päivän ajan sain kertoilla tulipalosta
lukuisille kuulijoille. Kuten jo mainitsin, lopullisesti palojäljet
häipyivät vasta viikkojen kuluttua. Ja täytynee todeta, että
muutamana ensimmäisenä päivänä ne olivat varsin epämiellyttävän
näköiset. Ei kai ihme, jos sen näköisenä ei erityisesti haluaisi
näyttäytyä.
Kevät eteni. Tornin katolle valmistui
viehättävä pieni parveke, jossa oli mukava oleskella aurinkoisina
kevätpäivinä. Paanasen Keijo oli yhä hyvä kaverini, ja hän
auttoi jossakin määrin myös tornin teossa. Tornin parvekkeella
aloimme pelata jääkiekkoa kotoani tuomalla jääkiekkopelillä. Se
oli hyvä paikka "CUP-otteluille", mutta aika ajoin
tapahtunut kiekon haku alhaalta maasta oli ehkä turhan vaivalloista.
Jääkiekkopelistä mainitsen vielä
sen verran, että Paanasen Keijo ei ollut pelkästään hyvä siinä.
Hän oli voittamaton. Voittamatonkin kohtasi tosin kerran
voittajansa. Kohtalokas peli pelattiin rantatalon saunan lauteilla
Keijon lämmittäessä saunaa. Paikalle saapui Kytölän Hannu, joka
oli kehitellyt erikoislyönnin, jossa hän oikealla puolustajallaan,
sen jalkaosalla, tökkäsi kiekon vääjäämättä kohti maalia.
Lyönti oli lähes mahdoton torjua, ja uuteen taktiikkaan tottumaton
Keijo hävisi Hannulle, vaikka ehdottomasti olikin parempi pelaaja
normaalisti pelattaessa. Muistelen, että tämän erikoislyönnin
käyttö myöhemmin kiellettiin omissa CUP-otteluissamme pelin hengen
vastaisena.
Tornin laajennustyöt oli saatu
valmiiksi kevään kuluessa, mutta rakennusprojektit eivät siihen
loppuneet. Kevään ja alkukesän aikana rakensin vanhasta
keluveneestä koppiveneen, jota vedettiin pitkällä köydellä
perämoottoriveneemme perässä mm. Hiekkakaarteessa uimassa
käydessämme. Rakensin koppia vielä näillä matkoillakin.
Kemppisen ”viidakossa” puolestaan oli meneillään uuden luolan
rakentaminen. Luolaan oli tarkoitus tehdä – ja tehtiinkin –
puinen sisäkoppi, joka oli tarkoitus peittää maalla. Tämä hanke
jäi kuitenkin kesken, eikä koppia koskaan peitetty. Siitä tuli
liian korkea. Tornin rakentamisessa aktivoiduin perinteiseen tapaan
loppukesällä ja aloin tehdä kokonaan uutta tornia entisen viereen.
Välini Keijoon ja muihin
ylätalolaisiin säilyi hyvänä, kunnes jostakin syystä uuden
tornin rakentamisen aikoihin ylätalolaiset aloittivat sodan
hyökkäämällä tornille. Ja tällä kerralla myös Paanasen Keijo
oli ylätalolaisten joukossa. Meistä oli tullut vihollisia.
Taistelut olivat kiihkeitä, mutta sota
jäi onneksi lyhyeksi. Ankarin taistelu käytiin tornin hallinnasta.
Vihollisen piirittäessä tornia ja heitellessä kiviä jouduimme
vetäytymään suojaan tornin sisälle. Ainoa puolustuskeinomme oli
käsin pumpattava paloruisku, jonka oli löytänyt kotini vintiltä.
Ruiskussa olevaan säiliöön mahtui ehkä noin kaksikymmentä litraa
vettä. Tarkoituksemme oli suihkuttaa vettä laudan raosta, kun
vihollinen kiipeää tornin seinää pitkin. Pieni vesisuihku ei
kuitenkaan vihollista pysäyttänyt.
Vallattuaan tornin ulko-osat vihollinen
päästi kaikki muut meidän puolellamme olevat pakenemaan paitsi
minut. Minun varalleni – olinhan joukkomme päällikkö – oli
suunniteltu jotakin pahempaa. Vihollisen oli kuitenkin ensiksi
tunkeuduttava sisälle torniin päästäkseen minuun käsiksi. En
aikonut tehdä sitä helpoksi, vaikka tilanteeni olikin toivoton.
Puolustusaseenani oli pitkä rima,
jolla hosuin oviaukosta sisälle yrittävää vihollista. Ovikäytävä
teki mutkan, ja pystyin sohimaan pysytellen itse suojassa. Vihollisen
puolella rynnäkköä johti Paanasen Keijo. Hän onnistui
tunkeutumaan tornin sisälle puolustuksestani huolimatta. Vetäydyin
viimeiseen mahdolliseen suojapaikkaan eli ns. Nemohuoneeseen, jonne
kierteli mutkikas reitti. Huone oli suunniteltu tämän tyyppisten
tilanteiden varalle. Se oli viimeinen mahdollinen puolustuslinnake.
Vetäydyttyäni Nemohuoneen vieressä
olevaan vartijoiden huoneeseen ainoastaan pressulla peitetty luukku
oli minun ja hyökkäävän Paanasen Keijon välissä. Hosuin
kepilläni pressun koloista ja yritin estää Keijoa pääsemästä
kimppuuni, koska minkäpä muunkaan oletin olevan hänen
tarkoituksensa. Onnistuin jonkin aikaa torjumaan Keijon hyökkäyksen.
Lopulta hän kuitenkin sai kiinni kepistä ja repäisi sen käsistäni.
Ja tässä tilanteessa sain sodan ainoat fyysiset vammat. Kepistä
irtosi nimittäin sälö, joka lävisti ihoni peukalon ja etusormen
välistä. Taistelu päättyi tähän. Nemohuone jäi valtaamatta,
enkä joutunut kokemaan enempää väkivaltaa. Ylätalolaiset
poistuivat voittajina paikalta ja minä menin laastaroimaan kättäni.
Palattuani vielä samana iltana
tornille sinne saapui yllättäen myös Paanasen Keijo. Säikähdin
tietysti vihollisen ilmestymistä ja olin vähällä lähteä pakoon.
Keijo tuli kuitenkin rauhanomaisissa merkeissä. Hän halusi tehdä
sovinnon. Hän ei siis ollut pitkävihaista tyyppiä. Ja koska en
itsekään ole, rauha solmittiin saman tien. Sen jälkeen olimme taas
ystävät aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mitkä tekijät
olivat johtaneet vihollisuuksiin, se ei koskaan selvinnyt, enkä sitä
paljon miettinytkään. Ylätalolaiset olivat hyökänneet kymmeniä
kertoja vuosien aikana ja joka kerta voittaneet taistelut. Ehkä
asian vain kuului olla näin. Elokuun 1968 sota joka tapauksessa jäi
historiaan viimeisenä meidän puolemme ja ylätalolaisten välisenä
varsinaisena sotana. Jotain pientä kahinaa tosin oli vielä
myöhemminkin, mutta vastapuolena eivät enää olleet selkeästi
ylätalolaiset.
Torni vuoden 1968 sodan aikoihin ja seuraavana kesänä
1969
Tornin rakentaminen jatkui erittäin
aktiivisesti koko syksyn 1968 ja vielä seuraavan vuoden puolellakin.
Olin yhä kaveri Paanasen Keijon
kanssa, joka tosin alkoi hiljalleen ajautua harrastuksissaan eri
suuntaan kuin minä. Keijo alkoi yhä enemmän puuhailla musiikin
parissa - niin ja hän osti oman jääkiekkopelin, jota minäkin
kävin usein hänen luonaan pelaamassa. Hän sävelteli, soitti
veljiensä bändissä, meni jossakin vaiheessa sahalle töihin jne.
Eli hän vietti tavallaan täysin erilaista elämää kuin minä. Ja
kuitenkin hän vietti aikaansa myös minun kanssani. Kävin usein
hänen kotonaan, ja liikuimme muuallakin. Teimme esimerkiksi eräänä
iltana kahdestaan kävelyreissun uimarannalle, jossa riippukeinuissa
istuessamme Keijo kertoi bändikeikoistaan. Oliko tällainen Keijon
kohdalla kaksoiselämää vai mitä, sitä en osaa sanoa.
Keijo oli hyvin innostunut musiikista.
Mennessäni kerran hänen kotiinsa, hän sävelsi jotain kappaletta
kelaten edestakaisin pientä erikoista avokelanauhuria, jonka pienet
kelat olivat matkaradion näköisen laitteen päällä. Laite ei siis
ollut kasettinauhuri. Keijo oli niin keskittynyt asiaansa, että hän
ei huomannut saapumistani – ja vaikka lopulta huomasinkin, hän ei
reagoinut mitenkään ja vaan jatkoi luomistyötään, jota olin
tullut tarkoittamattani häiritsemään.
Keijo ennusteli monesti tulevaisuutta.
Tulevaisuudessa hän näki minut rikkaana yläluokan jäsenenä ja
itsensä köyhänä tavallisena ihmisenä. Tulevaisuudessa en Keijon
ennusteen mukaan olisi enää lainkaan tuntevinaan häntä. Eläisin
rikkaudessa, jossa "millit vain kahisisivat". Tuo viimeksi
mainittu ”millien kahiseminen” oli Keijon usein käyttämä
ilmaisu minun tulevaisuudestani. Ennuste ei osunut oikeaan, vaikka
millejä epämiellyttävissä merkeissä kahisikin.
Yritin vastata Keijon ennusteisiin
omalla tavallani ja kuvittelin hänet tulevaisuudessa kuuluisaksi
muusikoksi ja julkkikseksi, joka ei enää olisi tuntevinaan minun
kaltaistani vähälahjaista tyyppiä. Tämä ennuste toteutui
osittain. Vaikka Keijosta ei mitään maailmantähteä tullutkaan,
hän sai jonkin verran kuuluisuutta. Ja kyllä hän silti minut vielä
tunsi ja muisti.
Kesällä 1969 Keijo ja myös
ylätalolla asunut Hakolahden Seppo olivat ”tsuppareina”
keskustan kauppaliikkeissä. Keijo oli työssä Vehniäisen kaupassa,
johon kuului myös leipomo. Hän kertoi olevansa välillä leipomossa
mm. ranskanleipiä kelmuttamassa.
Ruokatunneilla pojat ajoivat mopoillaan
Kokkilan rantaan, jossa he lämpiminä kesäpäivinä uivat.
Tavaralaatikot kolisivat ja pöly leijaili, kun he laskettelivat
mäkeä alas. Sain kerran tilaisuuden ajaa lenkin Keijon käytössä
olleella Tunturi -tavarankuljetusmopolla.
Kesän 1969 jälkeen yhteydenpitoni
Keijoon väheni osittain siksikin, että uudet harrastukset ja
uudenlainen seura alkoi viedä huomiotani.
1970 -
Kevättalvella olimme koulun
jumppatunnilla kävelemässä Hepokankaan suunnalla, kun Keijo ajoi
vastaan kaupan mopolla. Meillä oli erikoinen käsimerkki, jolla
tervehdimme toisiamme. Näin tapahtui tälläkin kertaa. Jonkin aikaa
tämän jälkeen sain tietää, että Keijo oli muuttanut Ruotsiin
veljensä luokse.
Seuraavan kerran tapasimme kesällä
1971, jolloin Keijo kävi kotonani nauhuria kuuntelemassa ja Kokkilan
rannassa uimassa. Hänen olemuksensa oli muuttunut
tyylitietoisemmaksi, kuten valokuvistakin käy ilmi. Otin hänestä
uuden kuvan samassa paikassa, missä olimme ottaneet vastaavan kuvan
kaksi vuotta aikaisemmin. Kesällä 1971 Keijo oli jo matkalla
kuuluisuuteen Ruotsissa.
Kesän 1971 tapaamisen jälkeen näimme
toisiamme silloin tällöin vuosien ja vuosikymmenien varrella Keijon
käydessä Viitasaarella. Viimeisen kerran tapasimme 2000-luvun
alkuvuosina, jolloin Keijo kävi sisarensa Pirjon kanssa Kokkilan
rannassa juttelemassa.
Kesällä 1971