Muutamia otteita keskeneräisiksi jääneistä "muistelmista"

Seuraava teksti on kirjoitettu pääosin 1990-luvun alkuvuosina. Se koostuu laajemmasta kirjoituksesta poimitusta aineistosta. 

Kesä 1967

Kesällä 1967 tutustuin erääseen henkilöön, josta yllättäen tuli varsin hyvä kaveri minulle seuraavan parin vuoden ajaksi. Tuo henkilö oli Ylätalolla asuva Paanasen Keijo. Hän oli asunut aikaisemmin useita vuosia Kymönkoskella, mutta hankalista työmatkoista johtuen Keijon perhe oli muuttanut Ylätalolle ja jättänyt järven takana olevan talonsa vapaa-ajan asunnoksi.

Muistin Keijon hämärästi jo siltä ajalta, jolloin Paanaset edellisen kerran olivat asuneet Kokkilan alueella 50-60 -lukujen vaihteessa. Tuolloin heidän kotinaan oli ollut saha-alueella sijainnut vanha kummitusmainen hirsirakennus, jonka toisessa päässä asui Perä-Pöntiöksi kutsuttu Viljo Pöntiö tukevan Emmi -vaimonsa kanssa. Olin joskus 50-luvun lopulla käynyt tuossa talossa "Nuutin" eli Knut Sarlinin kanssa hänen tutkiessaan joitakin talossa käryäviä sähkölaitteita.

Keijo kulki Kokkilan rannassa uimareissuillaan muiden ylätalolaisten kanssa, ja sillä tavalla häneen vähitellen tutustuin. Varsinainen kahdenkeskinen ensitapaamisemme tapahtui kuitenkin hieman hämmentävissä olosuhteissa. Olin tuolloin yksin tornin ylimmässä kerroksessa hieman arkaluontoisessa ja salaisessa puuhassa. Olin saanut idean kokeilla salaa "tupakanpolttoa", mutta ei sentään oikealla tupakalla vaan ruohoista ja muusta palavasta aineesta käärimälläni erikoissätkällä. Juuri kun olin vetämässä savuja avoliekeillä roihuavasta kokeilusätkästäni, kuulin kuinka joku hiippaili alempana tornissa. Säikähdin tietysti kauheasti, koska en olisi halunnut salaisten "tupakkakokeilujeni" paljastuvan ulkopuolisille. Sammutin nopeasti kaiken savua aiheuttavan.

Se, että tornin ylimmän kerroksen lattialuukusta kurkisti Paanasen Keijo, oli yllätys minulle. Emme nimittäin olleet sen tasoiset tuttavat keskenämme, että olisin olettanut hänen tulevan minua tapaamaan. Mutta tuosta tapahtumasta tuttavuutemme ja ystävyytemme kuitenkin alkoi. Keijo huomasi epämääräiset puuhani tornissa, sillä yläkertahan oli vielä täynnä savua. Niinpä jatkoimmekin toinen toistaan hassumpien liekehtivien ruohosätkien kehittelyä vielä kahdestaankin. Touhu nauratti meitä niin, että vitsailimme siitä monesti jälkeenpäinkin. Kuinka "savu nousi korvista jne." 

Torniin hiipi vuosien varrella muitakin ihmisiä samalla tavalla kuin Keijo tuolloin, koskapa mielessäni pyörii outoja muistikuvia siitä, kuinka hiiviskelijä vastasi kysymykseeni "kuka siellä" milloin sanomalla "arvaa" ja milloin taas mörisemällä jotain sellaista kuin "tappaja". Kerran hiiviskelijä puolestaan ilmoitti itsestään siten, että ainoastaan puukon terä työntyi kulkuaukon suojana olleen pressun lävitse ja alkoi hitaasti leikata aukkoa suuremmaksi... Tämä kauhua herättänyt hiiviskelijä taisi olla Hirvosen Kari. Koska muistikuvilla on ikävä tapa vääristyä vuosien varrella, jätettäköön pieni varauma sen suhteen, tapahtuiko edellä mainittu "kokeilu" nimenomaan silloin, kun Keijo ensimmäisen kerran hiipi torniin, vai mahdollisesti jollakin myöhemmällä kerralla samana kesänä. 

Olimme perustaneet salaseuran, joka kokoontui tornin toisessa kerroksessa olevassa ns. pressuhuoneessa. Huoneen seinät oli päällystetty vihreillä kangaspressuilla. Myös Paanasen Keijo pistäytyi silloin tällöin luonamme. Hän kuitenkin koki itsensä hieman liian vanhaksi ollakseen varsinainen salaseuramme jäsen. Niinpä hän saikin olla salaperäinen "päällikkö", joka tuli paikalle silloin kun sitä vähiten odotettiin. Usein hän saapui veljensä vanhalla mopolla laskien tornin mäkeä alas moottori sammutettuna ja hypäten vauhdissa pois mopon päältä, joka puolestaan kovalla rytinällä syöksyi läheiseen pusikkoon. Päällikön vaatimuksesta salaseuran tunnussanakin muutettiin tavanomaisesta "Nemosta" tai "Yllistä" tai muusta vastaavasta aiempaa hienommaksi. Se oli siitä lähtien "Clemont Paris Porla Muerte", joka yritettiin ääntää niin "ranskalaisesti" kuin mahdollista. Tunnussanan kaksi ensimmäistä sanaa oli otettu vanhan kiikarin kyljestä, ja kaksi viimeistä sanaa Keijo oli lainannut jostakin TV:ssä näytetystä elokuvasta tai sarjafilmistä.

Lainaan otteen vanhasta muistivihkostani noilta ajoilta:

Salaseura: Sini-Siipi

Perustimme salakerhon ja siihen kuului alussa 7 poikaa. Se kokoontuu meidän hienossa tornissa, joka on kunnostettu Keijon kanssa. Jäsenen piti alussa osata tunnussana, mutta sitten se jäi pois. Siihen kuului: Jari Malinen, Weikko Saraste, Olli Saraste, Jouni Wornanen, Jorma Pulkkinen, Heikki Saraste ja Keijo Paananen.

Alle olen piirtänyt kaaviokuvan tornista ja kerhohuoneestamme siellä.

Yritin öljylyhtyjen lisäksi käyttää pressuhuoneen valaistukseen myös Tilley-petromaxeja, joita oli hankittu pari vuotta aikaisemmin lautatarhan valonlähteiksi, ja jotka oli sähkövalojen asentamisen jälkeen viety tarpeettomina aittaan. En vain tuolloin tiennyt, miten lamput tulisi sytyttää, joten kokeilut päättyivät useimmiten tulenroihuihin ja lampun sukan tuhoutumiseen.

Juuri kun salaseuratouhu oli vilkkaimmillaan, minun piti lähteä ulkomaanmatkalle. Se tehtiin ensiksi laivalla Vaasasta Uumajaan ja sieltä edelleen Trondheimiin ja Mo i Ranaan. Paluu tapahtui Sundswallin ja Vaasan kautta.

Syksy 1967

Odotin innolla kotiinpaluuta, sillä tilanne oli lähtiessäni jäänyt herkulliseen vaiheeseen salaseuroineen ja pressuhuoneineen. Matkalla ollessani oli kuitenkin tapahtunut juuri se, mikä yleensä aina tapahtui, kun olin poissa. Sabotaattorit olivat iskeneet. Pessuhuone – tai ressuhuone, niin me sitä nimitimme - oli turmeltu. En silti lannistunut, vaan korjasin vahingot. Entiselleen salaseurainnostus ei kuitenkaan enää palannut, sillä jäsenistö oli kyllästynyt jatkuvaan tornin pimeässä huoneessa kyhjöttelyyn.

Sahan rannassa oli jo muutaman vuoden ajan lojunut käyttämättömänä vanha lastauskoppi, jota työmiehet olivat käyttäneet leimasinvarastona ja taukotilanaan. Pyysin mammalta tuon kopin itselleni ja sainkin sen. Hakolahti hinasi sen Volvo -etukuormaajalla eräänä päivänä valitsemalleni paikalle aivan tornini viereen.

Lastauskoppi oli tietysti mahtava juttu. Kunnostelin sitä, ja nyt siitä vuorostaan tuli salaseuramme päämaja. Sen oven sai jopa lukkoon.

Paanasen Keijo ja muut ylätalon pojat olivat yhä kavereitani, mikä ei suinkaan ollut aina ollut asiantila. Vuosia kestäneistä sodista ei ollut kulunut vielä kauan - ja vihollisuuksia oli tuleva vielä myöhemminkin. Joka tapauksessa tuolloin ylätalolaiset olivat innostuneita tornistani ja Keijon johdolla he alkoivat jopa tehdä lisärakennelmia siihen. Tornin kylkeen valmistui outo harvasti laudoitettu hökötys, jonkinlainen kiipeilyputki tai vastaava. Muistelen poikien jääneen rakentamaan sitä silloinkin, kun itse lähdin käymään Jyväskylässä. Minulla ei ole ainoatakaan valokuvaa tuosta rakennelmasta, sillä se ei ehtinyt olla paikoillaan kuin muutaman kuukauden tornin tammikuussa 1968 tapahtuneeseen paloon asti. Kiireessä kyhätty rakennelma ei ollut laadullisesti aivan sitä, mitä olisin toivonut.

Paitsi edellä mainittu Paanasen Keijon organisoima hökötyksen rakentaminen, tornia laajennettiin muullakin tavoin. Sen kylkeen rakennettiin ensiksi parveke, ja sitten parvekkeen yläpuolelle tehtiin huoneita, joten lopputuloksena oli lähes koko tornin korkeuden verran uusia huoneita - eli tavallaan uusi torni entisen kyljessä. Yläkertaan muodostunut uusi iso huone päällystettiin sisäpuolelta pahveilla ja pressuilla, ja huonetta lämmittämään asennettiin kurkkupöntöstä tehty kamiina. Kun keskikerrokseen yhä jäi entinen pressuhuone, olikin palopommi valmis. Tarvittiin enää vain Heikki Saraste leikkimään tulitikuilla.

Tornin rakentaminen jatkui pitkin syksyä. Yleensä sain naulat ja tarvikkeet sahalta, mutta joskus harvoin jouduin ostamaan jotain, mitä sahalta ei löytynyt . Ostin mm. Osuuskaupan rautaosastolta pussillisen galvanoituja viiden sentin nauloja. Kun poljin pyörälläni Pappilanmäkeä ylöspäin naulat laukussani, huomasin Paanasen Keijon seisoskelevan poikajoukossa vanhan seurakuntatalon pihassa. Uutta taloa ei silloin vielä ollutkaan. Keijo kävi rippikoulua, ja tällöin oli ilmeisesti juuri välitunti meneillään. Juttelimme muutaman sanan, ja kerroin hänelle nauloista ja tornin rakentamisesta.

Kevät 1968

Torni oli minulle kaikki kaikessa. Olin syksyn kuluessa rakentanut sitä innokkaasti, ja apulaisarkkitehtina oli toiminut mm. Paanasen Keijo, jota pidin noihin aikoihin parhaana kaverinani ja suoranaisena idolinani. Hän oli päättänyt koulunsa edellisenä keväänä ja asusteli kotona vanhempiensa kanssa puuhaillen erilaisissa kotiaskareissa. Lauantaisin hän lämmitti rantatalolla saunaa, ja olin silloin tällöin mukana tässä saunanlämmityksessä.

Tulin innoissani ja ylistävään sävyyn maininneeksi usein ystävästäni Keijosta koulukavereilleni, ja he lähinnä pilkkasivat koko juttua.

Mikä tässä Keijossa sitten oli niin mainiota? Miksi hänestä tuli idolini?

Hän oli älykäs, hän tiesi asioita, hänen kanssaan oli mukava keskustella maailman menosta ja kaikesta, mikä mieltä milloinkin sattui painamaan. Kai hän oli eräänlainen "isoveli" minulle. Hän ei juonut, ei kiroillut eikä polttanut. Toisin sanoen hän oli varsin kiltti 15-vuotias poika. Kun tähän lisätään se, että hän oli - vaikkakaan ei erityisen pitkä henkilö - voimiltaan ja vartaloltaan kuin Tarzan, voittamaton ja urheilullinen, miksipä minunlaiseni surkea häviäjä ja koulukiusaamisen uhri ei olisi häntä ihaillut? Ehkä hän oli haave siitä millainen minä itse olisin halunnut olla.

Mainitsin edellä tornin. Lauantaina 27. tammikuuta torni tuli vähäksi aikaa hyvin tärkeäksi asiaksi elämässäni. Syttyi tulipalo.

Tulipaloon johtanut tuli sytytettiin itse asiassa Kokkilassa, alakerran pienessä nurkkahuoneessa. Siellä nimittäin sytytin öljylyhdyn ja se kädessä lähdin kävelemään tornille. Meriojan Veke oli mukanani. Rantatalon pihassa tapasimme Malisen Jarin ja houkuttelimme häntäkin mukaan. Hän lupasi tulla hetken päästä. Kuten jäljempänä käy ilmi, hänen onnensa oli, että hän ei tullut.

Tornin yläkertaan olin rakentanut jonkinlaisen oleskeluhuoneen. Huoneessa oli omatekoinen kamiina eli pienelle puupöydälle parin tiilin päälle asennettu peltinen kurkkupurkki, johon oli leikattu uuninluukku sekä piipunreikä. Kurkkupurkin päälle nostettu piipuksi rautaputki.

Kamiina toimi jotenkuten. Kurkkupurkin ohut pelti kuumeni punahehkuiseksi, ja taisipa rautaputkikin alaosastaan hehkua samalla tavalla. Purkin tinasauma luonnollisesti suli, ja purkki alkoi irvistää kyljestä peltien pullistuessa erilleen raskaan piipun painosta. Nämä asiat olisivat olleet riittävän vaarallisia aiheuttamaan tulipalon, mutta se ei kuitenkaan aiheutunut näistä. Palo alkoi tulella leikkimisestä.

Meriojan Veke oli juuri poistunut tornista, ja olin jäänyt yläkerran huoneeseen yksin. Tuli paloi kamiinassa iloisesti rätisten, ja huone oli kotoisan lämmin. Muutamista katon saumoista tosin tipahteli vesipisaroita katolla olevan lumen sulaessa, mutta tämä oli pieni epäkohta. Seinä oli osittain "tapetoitu" ruskeilla pahvilevyillä. Lisäksi seinään oli yläreunastaan naulattu noin 75 cm halkaisijaltaan oleva kappale vihreää kangaspressua. Tämän pressun irrallaan olevan alakulman työnsin uuninluukusta sisään, kunnes siihen syttyi pieni liekki.

Pressunkulmassa oleva liekki ei ollut paljon kynttilänliekkiä suurempi, kun työnsin sen tornin katossa olevaan laudanrakoon. Samalla huusin ulkona olevalle Meriojan Vekelle, että "näkyykö liekkejä?" Veke ei huomannut mitään, vaikka kuinka yritin työntää tulta parempaan paikkaan. Lopulta kävi niin kuin tulella leikkiessä helposti käy. Tuli pressunkulmassa kasvoi epämiellyttävän suureksi, ja päätin sammuttaa sen. Tornin lumisen katon palaminen ei sinänsä ollut todennäköistä, mutta leimuava pressu oli joka tapauksessa saatava sammumaan.

Riivin tulta sammuksiin, mutta öljyllä kyllästetty uunin loisteessa kuivanut pressu ei ollut helpolla sammutettavissa. Lopulta repäisin palavan pressun pois seinästä ja pudotin sen lattialle. Aikomukseni oli polkea tuli sammuksiin. Kun muutaman kerran tallasin pressua kengilläni, liekit alkoivatkin sammua, kuten olin odottanut. Tällöin tuli kuitenkin tarttui seinään kiinnitettyyn pahvinpalaan, joka tuota pikaa leimusi täydessä tulessa. Keskityin sammuttamaan pahvia, kun samanaikaisesti jalkojeni alla oleva pressunpala leimahti uudelleen liekkeihin. Tässä vaiheessa alkoivat liekit jo kuumentaa kasvojani, joten jouduin paniikkiin ja päätin paeta tornista niin pian kuin mahdollista.

Kylmäverinen harkinta olisi vielä saattanut pelastaa tilanteen, mutta yhtä hyvin aikailu olisi voinut koitua tuhokseni. Palava pressu ja pahvi eivät ehkä vielä olisi aiheuttaneet koko tornia uhkaavaa tulipaloa, vaan mahdollisesti olisivat sammuneet itsestään hetken kuluttua. Toisaalta tuli olisi voinut tarttua jälleen johonkin uuteen kohteeseen, joita huone oli täynnä. Pahveja, sanomalehtiä ja muuta syttyvää oli siellä täällä huoneessa.

Tulen kiihtyessä ympärilläni päätin siis paeta. Laskeuduin pienestä luukusta alas seuraavaan huoneeseen. Pakoni tapahtui niin kovan paniikin vallassa, että palava pressu takertui jalkojeni ympärille ja kulkeutui mukanani alas luukusta. Tässä vaiheessa sain kasvoihini ja polviini palovammoja. Pressuhuone, johon olin laskeutunut, oli erittäin pieni. Se oli pimeä. Näin vain liekkejä ja tunsin kuumuutta kasvoillani hapuillessani tietä ulos ahtaan alaluukun kautta. Onnekseni Meriojan Veke oli poistuessaan jättänyt luukun auki, joten minun ei tarvinnut sitä enää aukaista. Kasvot höyryten juoksin lopulta ulos ja huusin Vekelle, että torni palaa. Ja se todella paloi!

Keskimmäinen kerros tornissa oli hyvin palonarka. Se oli salakerhohuoneemme, ja sen seinät oli siksi verhoiltu vihreällä pressulla. Pressua oli lattioillakin. Huone oli täysin pimeä, ja olimme edellisenä syksynä istuskelleet siellä salaseuraa pitämässä. Käytännössä salaseura tarkoitti sitä, että parin öljylyhdyn valossa luimme sarjakuvalehtiä.

Mutta nyt ei ollut meneillään salakerho, vaan jotakin vielä paljon jännittävämpää. Pressut olivat tulessa. Jaloissani kulkeutunut palava pressunpala oli hetkessä sytyttänyt seinissä olevat pressut tuleen. Kiipesin Meriojan Veken kanssa torniin, ja yritimme luukun kautta repiä palavia pressuja irti seinistä. Se osoittautui heti mahdottomaksi, ja oikeastaan vasta silloin todella tajusin, että torni palaa, eikä sen pelastamiseksi ole paljonkaan tehtävissä.

Juoksin Malisen pihan kautta kotiin, ja matkalla joku taisi kysyä minulta, että minne noin kova kiire. En muista tarkkaa vastausta kyselyyn, mutta vastaukseni lienee ollut sisällöltään luokkaa "torni palaa.". Sitä paitsi tornin suunnalta nousevat valtavat savupatsaat jo kertoivat muutenkin mistä on kysymys. Tuuli oli idästä, joten savu kulkeutui pellon ylitse kotiani kohti.

Paloasemalla tuskin täysin tajuttiin, mikä on palon kohde, mutta sahan suunnalta kohoava musta savupatsas sai liikettä paloautoihin. Niitä tuli peräti kaksi kappaletta. Yleisöä kertyi luonnollisesti paikalle niin kuin aina tulipaloissa. Sammutusnäytelmä ei luultavammin kovin kauan kestänyt, sillä ei tornissamme suurpalon aineksia sentään ollut. Mutta liekehtivät pressut pitivät huolta siitä, että savua tuli kuin isommissakin paloissa.

Jossakin vaiheessa palomiehet yrittivät repiä auki erästä tornin välilattiaa, mutta sen alta paljastui toinen kerros. Tällaisia omituisuuksia tornissani oli, ja tätä nimenomaista tapausta poikaporukassa myöhemmin oikein ylpeänä muistelimme. Torni oli mielestämme niin luja, että edes palokunta ei saanut sitä hajalle.

Kun palokunta oli poistunut, alkoi jälkiselvittelyjen aika. Niistä olisi saattanut tulla kannaltani varsin ikävätkin, mutta sen verran pahasti olin polttanut kasvoni, että "oikeus" ilmeisesti katsoi enemmän rankaisemisen kohtuuttomaksi. Tornin jäänteet isäni kuitenkin uhkasi purattaa heti seuraavana arkipäivänä.

Paloiltana palovammojani kirveli epämiellyttävästi. Pahimmin olivat palaneet kasvoni nenän ja ylähuulen seutuvilta, mutta pienempiä palovammoja oli myös polvissa ja ehkä myös joissakin kohdin käsissä. Valelin palaneita kohtia kylmällä vedellä ja välillä istuskelin ulkona pakkasessa. Mitään lääkärihoitoa vaativaa luokkaa palamiset eivät sentään olleet, ja lopulta olokin helpottui. Kasvoissa olevien jälkien täydellinen paraneminen vei kuitenkin viikkoja.

Juuri tuona iltana meillä oli kylässä Onni Rossi Kaskisista, ja ehkä hänenkin läsnäolonsa hieman pehmensi tunnelmaa ja osaltaan vapautti minut pahemmilta rangaistusseuraamuksilta. Rossi kertoi tapauksesta, jossa hän itse pikkupoikana oli polttanut kulmakarvansa joissakin tulitikkuleikeissä.

Olin huolestunut tornin kohtalosta, joten päätin yrittää pelastaa mitä pelastettavissa oli. Tarkoituksenani oli saada jälleenrakennus mahdollisimman pitkälle mahdollisimman nopeasti, jotta purkutuomion toteuttamishetkellä voisin vedota mamman säälintunteeseen ja saada hänet kumoamaan isäni julistaman purkupäätöksen.

Seuraavana päivänä raunioiden vielä paikoin savutessa riensin tornille raivaustöihin. Palaneille kasvoilleni nokinen ja likainen työ ei missään tapauksessa ollut hyväksi, mutta tornin puolesta oli otettava riskejä. Varsin kovalla vauhdilla jälleenrakennus toteutui, ja sain kuin sainkin purkupäätöksen kumottua.

Alkuvaiheessa torniin oli tarkoitus rakentaa vain hieman uutta rakennetta pahimpien palokohtien paikalle ja peitteeksi, ja näin tehtiinkin. Monta viikkoa ei kuitenkaan kulunut, kun jo rakensin jälleen uutta kerrosta torniin kohottaen sen siis taas alkuperäisiin mittoihinsa, tosin arkkitehtuuriltaan täysin aiemmasta poikkeavaksi.

Kouluun meno palon jälkeen oli epämiellyttävää, sillä palaneet kasvoni herättivät runsaasti huomiota ja kyselyjä. Parin päivän ajan sain kertoilla tulipalosta lukuisille kuulijoille. Kuten jo mainitsin, lopullisesti palojäljet häipyivät vasta viikkojen kuluttua. Ja täytynee todeta, että muutamana ensimmäisenä päivänä ne olivat varsin epämiellyttävän näköiset. Ei kai ihme, jos sen näköisenä ei erityisesti haluaisi näyttäytyä.

Kevät eteni. Tornin katolle valmistui viehättävä pieni parveke, jossa oli mukava oleskella aurinkoisina kevätpäivinä. Paanasen Keijo oli yhä hyvä kaverini, ja hän auttoi jossakin määrin myös tornin teossa. Tornin parvekkeella aloimme pelata jääkiekkoa kotoani tuomalla jääkiekkopelillä. Se oli hyvä paikka "CUP-otteluille", mutta aika ajoin tapahtunut kiekon haku alhaalta maasta oli ehkä turhan vaivalloista.

Jääkiekkopelistä mainitsen vielä sen verran, että Paanasen Keijo ei ollut pelkästään hyvä siinä. Hän oli voittamaton. Voittamatonkin kohtasi tosin kerran voittajansa. Kohtalokas peli pelattiin rantatalon saunan lauteilla Keijon lämmittäessä saunaa. Paikalle saapui Kytölän Hannu, joka oli kehitellyt erikoislyönnin, jossa hän oikealla puolustajallaan, sen jalkaosalla, tökkäsi kiekon vääjäämättä kohti maalia. Lyönti oli lähes mahdoton torjua, ja uuteen taktiikkaan tottumaton Keijo hävisi Hannulle, vaikka ehdottomasti olikin parempi pelaaja normaalisti pelattaessa. Muistelen, että tämän erikoislyönnin käyttö myöhemmin kiellettiin omissa CUP-otteluissamme pelin hengen vastaisena.

Tornin laajennustyöt oli saatu valmiiksi kevään kuluessa, mutta rakennusprojektit eivät siihen loppuneet. Kevään ja alkukesän aikana rakensin vanhasta keluveneestä koppiveneen, jota vedettiin pitkällä köydellä perämoottoriveneemme perässä mm. Hiekkakaarteessa uimassa käydessämme. Rakensin koppia vielä näillä matkoillakin. Kemppisen ”viidakossa” puolestaan oli meneillään uuden luolan rakentaminen. Luolaan oli tarkoitus tehdä – ja tehtiinkin – puinen sisäkoppi, joka oli tarkoitus peittää maalla. Tämä hanke jäi kuitenkin kesken, eikä koppia koskaan peitetty. Siitä tuli liian korkea. Tornin rakentamisessa aktivoiduin perinteiseen tapaan loppukesällä ja aloin tehdä kokonaan uutta tornia entisen viereen.

Välini Keijoon ja muihin ylätalolaisiin säilyi hyvänä, kunnes jostakin syystä uuden tornin rakentamisen aikoihin ylätalolaiset aloittivat sodan hyökkäämällä tornille. Ja tällä kerralla myös Paanasen Keijo oli ylätalolaisten joukossa. Meistä oli tullut vihollisia.

Taistelut olivat kiihkeitä, mutta sota jäi onneksi lyhyeksi. Ankarin taistelu käytiin tornin hallinnasta. Vihollisen piirittäessä tornia ja heitellessä kiviä jouduimme vetäytymään suojaan tornin sisälle. Ainoa puolustuskeinomme oli käsin pumpattava paloruisku, jonka oli löytänyt kotini vintiltä. Ruiskussa olevaan säiliöön mahtui ehkä noin kaksikymmentä litraa vettä. Tarkoituksemme oli suihkuttaa vettä laudan raosta, kun vihollinen kiipeää tornin seinää pitkin. Pieni vesisuihku ei kuitenkaan vihollista pysäyttänyt.

Vallattuaan tornin ulko-osat vihollinen päästi kaikki muut meidän puolellamme olevat pakenemaan paitsi minut. Minun varalleni – olinhan joukkomme päällikkö – oli suunniteltu jotakin pahempaa. Vihollisen oli kuitenkin ensiksi tunkeuduttava sisälle torniin päästäkseen minuun käsiksi. En aikonut tehdä sitä helpoksi, vaikka tilanteeni olikin toivoton.

Puolustusaseenani oli pitkä rima, jolla hosuin oviaukosta sisälle yrittävää vihollista. Ovikäytävä teki mutkan, ja pystyin sohimaan pysytellen itse suojassa. Vihollisen puolella rynnäkköä johti Paanasen Keijo. Hän onnistui tunkeutumaan tornin sisälle puolustuksestani huolimatta. Vetäydyin viimeiseen mahdolliseen suojapaikkaan eli ns. Nemohuoneeseen, jonne kierteli mutkikas reitti. Huone oli suunniteltu tämän tyyppisten tilanteiden varalle. Se oli viimeinen mahdollinen puolustuslinnake.

Vetäydyttyäni Nemohuoneen vieressä olevaan vartijoiden huoneeseen ainoastaan pressulla peitetty luukku oli minun ja hyökkäävän Paanasen Keijon välissä. Hosuin kepilläni pressun koloista ja yritin estää Keijoa pääsemästä kimppuuni, koska minkäpä muunkaan oletin olevan hänen tarkoituksensa. Onnistuin jonkin aikaa torjumaan Keijon hyökkäyksen. Lopulta hän kuitenkin sai kiinni kepistä ja repäisi sen käsistäni. Ja tässä tilanteessa sain sodan ainoat fyysiset vammat. Kepistä irtosi nimittäin sälö, joka lävisti ihoni peukalon ja etusormen välistä. Taistelu päättyi tähän. Nemohuone jäi valtaamatta, enkä joutunut kokemaan enempää väkivaltaa. Ylätalolaiset poistuivat voittajina paikalta ja minä menin laastaroimaan kättäni.

Palattuani vielä samana iltana tornille sinne saapui yllättäen myös Paanasen Keijo. Säikähdin tietysti vihollisen ilmestymistä ja olin vähällä lähteä pakoon. Keijo tuli kuitenkin rauhanomaisissa merkeissä. Hän halusi tehdä sovinnon. Hän ei siis ollut pitkävihaista tyyppiä. Ja koska en itsekään ole, rauha solmittiin saman tien. Sen jälkeen olimme taas ystävät aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mitkä tekijät olivat johtaneet vihollisuuksiin, se ei koskaan selvinnyt, enkä sitä paljon miettinytkään. Ylätalolaiset olivat hyökänneet kymmeniä kertoja vuosien aikana ja joka kerta voittaneet taistelut. Ehkä asian vain kuului olla näin. Elokuun 1968 sota joka tapauksessa jäi historiaan viimeisenä meidän puolemme ja ylätalolaisten välisenä varsinaisena sotana. Jotain pientä kahinaa tosin oli vielä myöhemminkin, mutta vastapuolena eivät enää olleet selkeästi ylätalolaiset.

Torni vuoden 1968 sodan aikoihin ja seuraavana kesänä

1969

Tornin rakentaminen jatkui erittäin aktiivisesti koko syksyn 1968 ja vielä seuraavan vuoden puolellakin.

Olin yhä kaveri Paanasen Keijon kanssa, joka tosin alkoi hiljalleen ajautua harrastuksissaan eri suuntaan kuin minä. Keijo alkoi yhä enemmän puuhailla musiikin parissa - niin ja hän osti oman jääkiekkopelin, jota minäkin kävin usein hänen luonaan pelaamassa. Hän sävelteli, soitti veljiensä bändissä, meni jossakin vaiheessa sahalle töihin jne. Eli hän vietti tavallaan täysin erilaista elämää kuin minä. Ja kuitenkin hän vietti aikaansa myös minun kanssani. Kävin usein hänen kotonaan, ja liikuimme muuallakin. Teimme esimerkiksi eräänä iltana kahdestaan kävelyreissun uimarannalle, jossa riippukeinuissa istuessamme Keijo kertoi bändikeikoistaan. Oliko tällainen Keijon kohdalla kaksoiselämää vai mitä, sitä en osaa sanoa.

Keijo oli hyvin innostunut musiikista. Mennessäni kerran hänen kotiinsa, hän sävelsi jotain kappaletta kelaten edestakaisin pientä erikoista avokelanauhuria, jonka pienet kelat olivat matkaradion näköisen laitteen päällä. Laite ei siis ollut kasettinauhuri. Keijo oli niin keskittynyt asiaansa, että hän ei huomannut saapumistani – ja vaikka lopulta huomasinkin, hän ei reagoinut mitenkään ja vaan jatkoi luomistyötään, jota olin tullut tarkoittamattani häiritsemään.

Keijo ennusteli monesti tulevaisuutta. Tulevaisuudessa hän näki minut rikkaana yläluokan jäsenenä ja itsensä köyhänä tavallisena ihmisenä. Tulevaisuudessa en Keijon ennusteen mukaan olisi enää lainkaan tuntevinaan häntä. Eläisin rikkaudessa, jossa "millit vain kahisisivat". Tuo viimeksi mainittu ”millien kahiseminen” oli Keijon usein käyttämä ilmaisu minun tulevaisuudestani. Ennuste ei osunut oikeaan, vaikka millejä epämiellyttävissä merkeissä kahisikin.

Yritin vastata Keijon ennusteisiin omalla tavallani ja kuvittelin hänet tulevaisuudessa kuuluisaksi muusikoksi ja julkkikseksi, joka ei enää olisi tuntevinaan minun kaltaistani vähälahjaista tyyppiä. Tämä ennuste toteutui osittain. Vaikka Keijosta ei mitään maailmantähteä tullutkaan, hän sai jonkin verran kuuluisuutta. Ja kyllä hän silti minut vielä tunsi ja muisti.

Kesällä 1969 Keijo ja myös ylätalolla asunut Hakolahden Seppo olivat ”tsuppareina” keskustan kauppaliikkeissä. Keijo oli työssä Vehniäisen kaupassa, johon kuului myös leipomo. Hän kertoi olevansa välillä leipomossa mm. ranskanleipiä kelmuttamassa.

Ruokatunneilla pojat ajoivat mopoillaan Kokkilan rantaan, jossa he lämpiminä kesäpäivinä uivat. Tavaralaatikot kolisivat ja pöly leijaili, kun he laskettelivat mäkeä alas. Sain kerran tilaisuuden ajaa lenkin Keijon käytössä olleella Tunturi -tavarankuljetusmopolla.

Kesän 1969 jälkeen yhteydenpitoni Keijoon väheni osittain siksikin, että uudet harrastukset ja uudenlainen seura alkoi viedä huomiotani.

Kesällä 1969

1970 -

Kevättalvella olimme koulun jumppatunnilla kävelemässä Hepokankaan suunnalla, kun Keijo ajoi vastaan kaupan mopolla. Meillä oli erikoinen käsimerkki, jolla tervehdimme toisiamme. Näin tapahtui tälläkin kertaa. Jonkin aikaa tämän jälkeen sain tietää, että Keijo oli muuttanut Ruotsiin veljensä luokse.

Seuraavan kerran tapasimme kesällä 1971, jolloin Keijo kävi kotonani nauhuria kuuntelemassa ja Kokkilan rannassa uimassa. Hänen olemuksensa oli muuttunut tyylitietoisemmaksi, kuten valokuvistakin käy ilmi. Otin hänestä uuden kuvan samassa paikassa, missä olimme ottaneet vastaavan kuvan kaksi vuotta aikaisemmin. Kesällä 1971 Keijo oli jo matkalla kuuluisuuteen Ruotsissa.

Kesän 1971 tapaamisen jälkeen näimme toisiamme silloin tällöin vuosien ja vuosikymmenien varrella Keijon käydessä Viitasaarella. Viimeisen kerran tapasimme 2000-luvun alkuvuosina, jolloin Keijo kävi sisarensa Pirjon kanssa Kokkilan rannassa juttelemassa.

Kesällä 1971